Lampaiden kanssa Rastkogelbahnilla

Tänään oli tämän loman viimeinen vaellus. Koska illalla piti katsoa jalkapalloa ja juhlia Saksan voittamaa mestaruutta, nukuimme aamulla pitkään. Rauhassa nautitun aamupalan jälkeen suuntasimme hissillä Penkenille, josta matka alkoi kohti Rastkogelia.Tarkoituksena oli kiertää Penkeniltä Rastkogelin ohi Speicherseelle ja sieltä takaisin Penkenille. 

Aamulla sääkin näytti hyvältä. Aurinko paistoi ja lomallemme poikkeuksellisesti piti aurinkolasitkin kaivaa esille. Alkumatka kuitenkin takkusi. Reitti eteni tietä pitkin ja eilisen kova nousu painoi jaloissa. Nauroimmekin, että lähes kahden viikon jälkeen ovat jalat viimeisenä vaelluspäivänämme kipeät. Johtunee tarkkaan suunnitelluista vaellusreiteistä.

Penkeniltä nousimme kohti Wangalmia. Totuttuun tapaan sää muuttui pilviseksi, tuuliseksi ja pian alkoi sataa. Viime kerran sadekelistä viisastuneena pikainen housujen vaihto tuulessa ja tuiskeessa. Vaikka kylmäsikin, oli se silti parempi vaihtoehto, kuin läpimärkänä kävely. Wanglalmilla alkoi nälkä jo kurnia ja päätimme alkaa etsimään ruokapaikkaa. Hüttejähän tältä reitiltä ei löytynyt, mutta hissiasemia senkin edestä. Harmittavasti niistä ei kuitenkaan tuulensuojaa löytynyt, joten matka jatkui eteenpäin. 

Wanglalmilla 

Jatkaessamme matkaa Wanglalmilta ylöspäin kohti Rastkogelia näimme jälleen murmeleita. Jostain syystä nämä murmelit eivät viheltäneet varoitus vihellyksiään meidät huomatessaan. Pienemmät murmelit jatkoivat leikkiään ja isommat vahtivat niitä huolellisesti. Pian vanhemmat hoisivat kuitenkin nuorison maan alle turvaan. Jotain outoa kuitenkin tapahtui. Yksi murmeleista ei mennyt kanssatovereidensa kanssa luolaan. Pitkään se odotteli aukealla maalla ja lopulta juoksi polulle, jossa näytti odottavan kolme todella pientä, poikasen näköstä murmelia. Ilmeisesti isompi murmeli antoi poikasille kurinpalautuksen, sillä pian pienten murmeleiden luota kuului vinkumista. Päättelimme isomman murmelin huolehtineen siitä, että poikaset pysyvät uhan (eli meidän) näkymättömissä.

Tämän murmelin käyttäytyminen oli niin tavanomaisesta poikkeavaa, että sitä piti jäädä toviksi seuraamaan. Lopulta totesimme olevamme enemmän häiriöksi, ja poistuimme paikalta. Toivottavasti poikaset ja vanhemmat voivat hyvin, sillä hetken ajan jo pelkäsimme, että isompi murmeli tappoi poikaset. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käynyt ja elo murmelimaailmassa jatkuu rauhaisana.

Murmeleista selvittyämme jatkoimme matkaa ylöspäin. Rastkogelbahnilla sade taukosi ja kesäteloilla oleva hissiasema tarjosi tuulen suojaa sen verran, että päätimme parkkeerata eväiden syöntiin siihen. Ei mennyt aikaakaan, kun jostain alkoi kuulua kellon kilinää. Vuorilla kesäänsä viettävät eläimethän kantavat täällä kelloja kaulassaan. Niiden avulla omistajat tietävät, missä eläimet milloinkin ovat. Pian niittyn reunamille saapui kuuden lampaan lauma. Hetken aikaa ne meitä tutkailivat kauempaa: "ketä nuo ovat ja millä asialla". 

Huomattuaan, ettei meistä ole vaaraa ja että meillä on eväät, lampaat lähtivät varoen tulemaan kohti. Pikkuhiljaa ne etenivät ja lopulta tulivat tutkistelemaan tarjontaamme. Jos pysyimme koiran kohdalla lujana, eikä sille herkkuja tippunut, toisin kävi lampaiden kanssa.

Hieman leipää ahneimmille oli tarjottava. Kaksi ahneinta ja röyhkeintä veivät kaikki. Nämä kaksi tutkivat myös tarkkaan reppumme, kenkämme ja kätemme. Ties vaikka jossain sittenkin olisi jotain. Loput eväät piti laittaa jo turvaan, etteivät lampaat niitäkin söisi.

Lampaat viihtyivät ilonamme yllättävän pitkään ja olivat yllättävän rohkeita. Lopulta lauman johtaja päätti, että nyt riitti, kääntyi kannoillansa ja sanoi "mää". Loppulauma poistui taakseen katsomatta johtajan perään. Pian maisema näytti siltä, kuin siinä ei koskaan olisi lampaita ollutkaan. Ainoastaan höyryävät läjät (ja kuvat) jäivät todisteeksi siitä, että lampaat todella kävivät luonamme.

Rastkogelbahnilta matka jatkui ylöspäin. Tässä vaiheessa jo hieman ihmeteltiin, kun odottamaamme risteystä vuorilta alaspäin ei vielä ollut kuulunut. Oletimme, että kyllä se edessäpäin on, sillä Alpeilla yleensä voi luottaa siihen, että kartat ja opasteet pitävät paikkansa. Näin ei tällä kertaa kuitenkaan ollut. Kartassa näkynyttä reittiä Hoarbergjochilta Speicherseelle ei löytynyt. Etenimme ylöspäin periaatteella "käydään katsomassa vielä tuo nyppylä" ja pianhan näimmekin edessämme opasteet. Sumu vuorilla oli jälleen kerran sellainen, ettei eteensä nähnyt muutamaa kymmentä metriä enempää ja vettä ripsi satunnaisesti. Opasteiden avulla saimme itsemme kartalle. Reitti jatkuisi mustana kohti Pangerttia. Sehän kävi meille, sillä sieltä pääsisimme kuitenkin jatkamaan matkaamme kohti Penkeniä.

Tästä tuli täyskäännös..

Pian tie kuitenkin tyssäsi. Jo aiemmin olimme ylittäneet muutamia lumialueita, mutta ne olivat pieniä ja niiden yli oltiin kuljettu. Pangertille johtava reitti kulki kuitenkin solassa, joka oli lumen peitossa ja sen keskellä näkyi painauma, joka viittasi siihen, että lumen alla virtasi vesi. Reitin toinen puoli, jota olimme tähän asti seuranneet, muuttui jyrkäksi pudotukseksi, eikä reitin seuraaminen sitäkään pitkin enää onnistunut. Tällä kertaa oli todettava, ettei tätä reittiä ole järkevää jatkaa. Reitillä ei myöskään näkynyt muiden jälkiä, joten senkään turvin emme uskaltaneet matkaamme jatkaa. 

Lunta oli metrin verran..

Paluumatka sujui siis samoissa maisemissa, vaikka tällä kertaa menimme oikoreittiä vuoren rinnettä pitkin. Maisemiahan tosin ei meidän ole tällä lomalla tarvinnut juurikaan ihailla, vaan pääasiassa ne ovat näyttäneet samalta. Pilvistä ja sumuista. Maisemat ovat olleet valkoista massaa suurimman osan vaelluksistamme. Puolessa välissä paluumatkaa alkoi sataa. Jatkoimme matkaa reippaasti, sillä vielä oli edessä laukkujen pakkaus ja viimeiset Kaiserschmarrenit ravintolassa. Saavuttuamme alas laaksoon purskahdimme nauruun: omat vaatteemme olivat litimärät ja ihmiset laaksossa ottivat aurinkoa. Lämpömittari Penkenin hissiasemalla näyttikin + 26 astetta lämmintä. Näin se alppisää vaihtelee.

Tuttua maisemaa, laaksosta toiseen samanlaista..

 Loma Mayrhofenissa on ollut keleistä huolimatta hieno. Vaikka reissussa on mukavaa, on kiva palata kotiin. Etenkin kun kotona odottaa pari karvanaamaa. Iso kiitos loman mahdollistumisesta kuuluukin sinne ruudun toiselle puolelle heille, jotka koiriamme nämä pari viikkoa ovat hoitaneet. Tällä lomalla olemme oppineet paljon tulevia reissuja varten ja kunhan arki tasoittuu, pitää nekin huomiot kirjoittaa ylös tänne blogiin. Nyt on kuitenkin aika sanoa Auf Wiedersehen Mayrhofen!

Arki jatkuu näissä merkeissä.. <3