Mieletön torstai Schlegeisspeicherillä

Elämämme ensimmäinen vaellus mustaa reittiä pitkin tehtiin tänään. Pelotti, jännitti ja nauratti - kaikkea erikseen ja yhtä aikaa. Mieletön kokemus Berliner Höhenwegillä, jonka kruunasi myös sään vaihtelut. Päivään mahtui kaikkea auringonpaisteesta lumisateeseen, pilvisestä raekuuroihin. Alppien sää on arvaamaton ja voi muuttua hetkessä. Se saatiin huomata tänään ihan käytännössä. Reittimme kulki tänään Schlegeisspeicheriltä Olpererhüttelle, sieltä Friesenberghausille ja takaisin Sclegeisspeicherille.

Schlegeisspeicher

Jo aamusta saakka päivä alkoi, kuten kunnon vaelluspäivän kuuluukin alkaa. Kello soi 6:30 ja bussipysäkillä oltiin jo ennen kahdeksaa. Bussi vei meidät Zillertallin laakson perukoille suolaiseen 30,60 € hintaan. Matka toki sisälsi kaksi tietullia, joista bussilla matkatessa sai pulittaa 5,60 €. Mayrhofen-Hippach -visitor cardilla olisi tästäkin matkasta saanut alennusta, joten vierailijakortit kannattaa pitää aina taskussa kaiken varalta! Jo itse matka Mayrhofenista Schlegeisspeicherille oli elämys. Tie ei ole auki kuin toukokuusta lokakuuhun, sen varrella on neljä tunnelia ja kahdeksan katettua mutkaa. Schlegeisspeicher on patojärvi, jonka pato on huimat 131 m korkea ja 725 m pitkä. Sen tekemiseen on tarvittu miljoona kuutiota betonia.

Pikku patonen

Bussipysäkiltä lähdimme kipuamaan kohti Olpererhütteä. Käytännössä se tarkoitti kahden tunnin porrastreeniä. Olperhüttellä pyörähdimme nauttimassa juustolautaset ja lämpimät kaakaot. Ja vaihtamassa kuivaa paitaa ylle. Tällä kertaa olimme onneksi ymmärtäneet ottaa vaihtopaidat mukaan. Ehdottoman hyvä juttu, kun ylöspäin mentäessä tuppaa tulemaan hiki ja vuoren rinteillä/alas tullessa taas kylmä. Näin pysyy lämpimänä koko matkan.Tässä vaiheessa aurinkoinen aamu oli muuttunut jo raekuuroiksi ja räntäsateeksi. Heinäkuinen loma alpeilla ei tarkoita siis sitä, että olisi välttämättä lämmin.

Tätä kaksi tuntia..

Olpererhüttellä piti tehdä päätös. Edellisiltana tehty reittivalinta osoittautuikin paikanpäällä haastavammaksi, kuin luultiin. Reitti jatkuisi mustana. Fiilis oli kuitenkin hyvä (räntäsateesta huolimatta), joten päätimme pysyä suunnitelmassa, vaikkakin luulin ymmärtäneeni paikallisen oppaan puheista, ettei kyseiselle reitille tällaisella kelillä kannattaisi mennä. Höpö höpö, ajattelimme. Kyllähän suomalaiset on räntäsateeseen tottuneet. Ensimmäinen haaste odotti kuitenkin jo nurkan takana, kun eteen tuli vaijereihin ripustettu riippusilta ylitettäväksi. Noh, takaisinpäin emme halunneet mennä, joten matkaa oli jatkettava eteenpäin. Pelosta huolimatta. "Riippusillan" ylitettyämme fiilis oli hyvä. Eihän tämä mustareitti nyt niin paha olekaan. Eipä.

"Riippusilta". Vaikka "", silti pelotti

Sinne se reitti menee..

..ja sinne..

..joskus hieman kapeampana

..ja joskus suhteellisen jyrkkänä.

Reitti jatkui kivikkoisena ja paikoin kovinkin kapeana. Välillä joutui istahtamaan kivelle ja laskeutumaan siitä alas. Pahin paikka taisi olla se, kun reitti katosi "mutkan taakse" ja siitä laskeuduttiin juurikin ylläolevalla tavalla. K meni rohkeana edellä "turvaamaan" omaa tulemistani. Aikoi ottaa kopin, jos tipun. Noh, onneksi en tippunut. Uudet kengät kyllä toimivat vallan mainiosti näissä vaikeissa ja kovissa paikoissa. Kovien pohjien ansiosta kiville oli helppo astua ja pohjat pitivät vaikka koko painon laittoi vinolle pinnalle. Kohta keli alkoi kuitenkin taas muuttua. Aiemmin vesisateeksi muuttunut räntäsade muuttui lumisateeksi ja olosuhteet muuttuivat kuin keväisen Suomen loskakeliksi. Eihän siinä muuten mitään, mutta jos reitti kulkee reippaassa kahdessa tuhannessa metrissä ja vieressä on muutaman sadan metrin pudotus, niin hieman se hirvittää. Onneksemme reitillä oli kulkenut joku muu saman päivän aikana, joten uskaltauduimme vanhoja jälkiä pitkin lumialueet ylittämään. Muuten olisi reitti jäänyt kiertämättä, sillä emme olisi todennäköisesti koskaan päätyneet lumialueen toisella puolella sille kohdalle, mistä reitti oikeasti kulkee. Lumialueita ei myöskään ollut yksi tai kaksi, vaan niitä ilmaantui aina uusia toinen toistensa perään ja kerta kerralta ne pitenivät. Mutta kerta leikkiin oli lähdetty, oli se kestettävä.

Heinäkuista alppimaisemaa..

Lumiesteet ylitettyämme oli edessä vielä viimeinen koitos. Luminen nousu ylös, josta laskeuduttiin solan toiselle puolelle myöskin lumen yli. Lumi itsessäänhän ei niin paha asia olisi, mutta kun lumialueet peittävät yllä mainitut kivikot, joutuu lumialueiden ylittämisessä olemaan todella kieli keskellä suuta. Periaatteessa ainakin voit astua kivien välissä olevaan rakoon, tai voit liukastua liukkaalla, märällä lumella. 

..Sieltä tultiin..

Lumialueista selvittyämme oli edessä enää muutama jyrkkä lasku ja olisimme Friesenberghausella. Lumialueet olivat hidastaneet matkaamme kuitenkin niin paljon, että ehtiäksemme viimeiseen Mayrhofeniin takaisin vievään bussiin, oli meidän vain heilautettava kättä Friesenberghauselle ja jatkettava matkaa. Alamäki sujuikin uusilla kengillä ja mustanreitin tuomalla adrenaliinilla joutuisasti. Sattuipa myöskin sopivasti, kun K:n kysyessä, onkohan alueella murmeleita, alkoi laakson pohjalta kuulua vihellystä. Pikainen pysähdys ja alueen haravointi katseella. Siellähän juoksenteli kolme murmelia, lienevät säikähtäneet meidän tuloamme ja juoksivat pesäkoloonsa karkuun. Kesän ensimmäiset murmelit siis nähty. Sen vislauksen kyllä tunnistaa sen kerran kuultuaan ja ovathan ne sympaattisia otuksia.

..ja sinne pitäis mennä

Uudet kengät haukkuivat hintansa tänään moninkertaisesti takaisin. Ylämäessä ne olivat kevyemmät kuin vanhat kenkäni, jonka seurauksena nousunopeus saattoi kasvaa paikoitellen nopeammaksi, kuin oli aikomus. Kivikoissa kengät olivat tukevat ja mikä parasta, pitävät. En varmastikaan olisi selvinnyt tämän päivän reitistä ehjin nahoin entisillä kengilläni. Alamäkeen kiviä pitkin mentäessä kengissä todellakin riitti pitoa ja lumessakin kengät toimivat. Coretex piti luvatusti kengän ulkopuolisen veden ulkona ja sisäpuolisen kosteuden sisällä. Ainoastaan rinnettä alaspäin laskeutuessa jalkapohja alkoi väsyä kengässä. Ja sellaisen huomion tein myös, että kenkä kannattaa löysyttää aina istuessaan. Koska kengän nyöritys ulottuu varpaisiin saakka, saa kengän kiristettyä juuri jalkaan sopivaksi. Kävellessähän tämä on äärimmäisen hyvä, mutta bussissa istuessa huomasin, että jalkaterät alkavat puutua. Tähän olisi auttanut pieni kenkien löysyttäminen. Mutta olen kyllä tyytyväinen Salewoihini. 

Vaikka maisema näytti suurimmaksi osaksi tältä, oli tämä varmastikin vaellushistoriamme hienoin vaellus.

Koska keli oli todellakin vaihteleva ja pilvet pysyivät suurimman osan ajasta maiseman edessä, pohdimme, että mikäli joskus vielä Mayrhofeniin/Zillertallin alueelle tulemme, on tämä koettava uudestaan. Reitti oli juuri sitä, mistä pidämme. Karua luontoa, avaruutta, hiljaisuutta (vain kosken pauhu häiritsi muuten täydellistä hiljaisuutta), tilaa ja tavallisesti myös hienoja maisemia. Tulevaisuudessa mahdollisesti voisimme myös yöpyä Olpererhüttellä, se oli sen verran siistin ja mukavan näköinen paikka, mielettömissä maisemissa. Sieltä voisi sitten seuraavana päivänä jatkaa matkaansa vaikka Italian puolella sijaitsevalla Pazzo di Vizzen järvelle. 

Vielä päivän statistiikkaa. Reitin korkein piste 2702 mmpy, matka aikaa 7,5 tuntia ja kilometreja 14. Nousua 818 m ja laskua 931. Osan aikaa mittari oli käyttäjän huolimattomuuden takia pois päältä, joten aika ja nousumetrit hieman huijaavat alakanttiin.